Juttelimme eilen Ruskan isännän kanssa, josko Ruska saisi kaverikseen toisen koiran. Päädyimme ehdottomaan ei:hin. Kaksi koiraa tuo mukanaan tuplasti vaivaa, kun taas koiraonnen ja koirarakkauden määrä tuskin voi tästä enää kasvaa. Silti aloin muistella Ruskan pentuaikaa tippa silmässä. Kaikessa rankkuudessaan ja sydämentykytyksissään se oli mahtavaa aikaa!
Vietimme Ruskan kanssa kesälomaa kotona ja opettelimme talon tavoille. Aloitimme kasvatuksen heti, mutta pienissä arkisissa asioissa sen kummemmin stressaamatta koiraa liikaa. Tillit tosin saivat ensimmäisinä kotipäivinä lähdöt juurineen parvekkeen kukkalaatikosta. Eipä siinä mitään. Ylipuutarhuri on sen jälkeenkin tehnyt omavaltaisia päätöksiä kasvillisuuden olemassaoloon liittyen. Sehän on parasta koiranelämää!
Ruska tuli meille reilut kaksi ja puoli vuotta sitten. Pentu oli pieni ja suurikorvainen, jotenkin pikkuvanha ja tosikko luonteeltaan, mutta kuitenkin hyväntuulinen ja reipas. Ruska totteli meitä alusta alkaen hämmentävän uskollisesti. Kehuimme sitä paljon.
Heti alusta lähtien matkustelimme Ruskan kanssa paljon ja veimme sitä jännittäviin uusiin paikkoihin. Se sopeutui kaikkeen hyvin ja luotti meihin ihan täysillä. Pitkät automatkatkin menivät selällään korsaillen.
Pikkuhiljaa opimme tuntemaan Ruskaa paremmin, sen luonne kehittyi. Huomasimme että se on periksiantamaton jössikkä, joka uskaltaa sanoa oman mielipiteensä. Kävimme joskus lenkillä tiukkoja keskusteluja siitä, saako hihnassa vetää tai saako sitä repiä. Joskus jouduin kantamaan pennun kotiin raivosta tihkuen. Koskaan en kuitenkaan antanut periksi ja koulutin kaikella rakkaudella. Lopulta murkkuikä meni ohi - luojan kiitos.
Kävimme paljon koirapuistoissa ja yritimme kasvattaa Ruskasta sosiaalista eläintä. Pentutapaamiset olivat villejä ja tykättyjä tapahtumia. Corgin ego kuitenkin lopulta voitti ja nykyään emme voi tavata vieraita leikkaamattomia uroksia ollenkaan. Poikkeuksena pentuajoista mukana ollut etälauman Tilkku, jolle Ruska alistuu ilmanmuuta.
Tuhmuuksilta ei vältytty meidänkään laumassa. Yksien kenkien korossa on vieläkin neulanterävien hammaspiikkien jäljet. Ja yksi kirja oli kerran kotiin tullessani luettu. Muuten eroahdistusta Ruska osasikin purkaa omiin leluihinsa ja suurilta remonteilta säästyttiin.
Aina Ruska on ollut rento ja rempseä. Se ei turhia hötkyile ja sen kanssa on helppo ja ihana elää.
Koiran ottaminen oli suuri päätös ja mietin sitä aikanaan paljon ja perin pohjaisesti. Vastuu on valtava. Ei riitä, että koiralla riittää ruokaa, vaan se on myös lenkitettävä ja pidettävä muutenkin hyvässä kunnossa. Se on opetettava yhteiskunnan tavoille ja sille on tarjottava paljon aikaa ja rakkautta. Se on käytettävä aamulenkillä, vaikka itsellä olisi maailmanlopun oksennustauti. Sitä ei voi ikinä jättää yksin koko päiväksi. Sitä ei saa karkuuttaa tai päästää vapaaksi paikassa, jossa se voi satuttaa itsensä tai tehdä itse jotain pahuuksia. Se pitää kouluttaa. Sen kanssa pitää harrastaa. Sille pitää jutella ja sitä pitää paijata. Se on otettava huomioon aina jokaisessa elämänvaiheessa ja päätöksissä.
Silti olen vakuuttunut, että teimme oikean päätöksen.
Mietin tässä ääneen eräs päivä, että olisin varmasti paljon vihaisempi ihminen, jos minulla ei olisi koiraa. Kukaan ei voi olla huonolla tuulella pitkään, kun jaloissa pyörii tuollainen hauskannäköinen viaton karvapötkylä. Kaiken vaivan vastapalkkana saan Ruskalta jotain sellaista, mitä ei sanoin voi kuvata. Se yksinkertaisti tekee minusta onnellisemman ihmisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti