Etälaumamme lukuun otettuna laumassamme on ollut tapana jaella uimamaisterin arvonimiä karvaheroille, jotka ovat ylittäneet itsensä märkiin asioihin liittyvissä asioissa. Uinnissa siis. Jostain syystä jokaisen kolmen nelijalkaisen kohdalla on vesikoulutus mennyt pahasti mönkään ja koirat ovat vältelleet uimista enemmän tai vähemmän aktiivisesti tiukan neliraajajarrutuksen muodossa. Vanha karvaherra sen sijaan ylitti kerran metsästysreissulla itsensä ja loikkasi linnun perässä jokeen kuin Jani Sievinen konsanaan. Tästä hänet palkittiin uimamaisterin arvonimellä. Tapaus on jäänyt historiaan. Jotkut uskovat tarinan olevan vain urbaania legendaa, toiset vannovat oman metsästyshattunsa kautta sen olevan totta. Keskimmäisen yksilön uimataidoista ei sen sijaan ole perimätietoa. Hän tykkää kahlailla.
Mutta nyt. Ilmassa on muutoksen tuoksu. Pitkät perinteet ovat alkaneet rakoilla.
Kolme vuotta koiraherrallamme, tällä nuorimmaisella, meni ajatukseen totutteluun ja oman identiteetin uudelleenluomiseen. Ruska kysyi itseltään usein: "Olenko minä sellainen koira?". Rankan psykologisen ajatustyön ja ratkaisukeskeisen pelkoterapian ohella kävimme jokaisella lähilammen ympäri kulkevalla lenkillämme varovaisesti myös kahlailemassa ja juomassa itse lammella. Vesi kyseisessä lammessa on mukavan lämmintä. Tänä kesänä huomasin viimein Ruskan kahlailevan syvemmällä kuin aikaisemmin. Ajatustyö oli tuottanut tulosta. Koira ei enää pelännyt niin paljoa. Heittelin keppiä veteen ja keppihullu koira kävi aina uskollisesti hakemassa sen syvempää ja syvempää ja syvempää ja...hups!
Ei se ollutkaan niin kamalaa! Nyt Ruska hakee keppiä oikein mielellään syvältäkin vedestä. Ihanaa, olenkin aina halunnut uivan koiran! Vielä kun itse viitsisin mennä mukaan kepinmetsästykseen, voisimme aloittaa porukalla uuden harrastuksen: biitsillä zillailun. Millaistahan identiteetin uudelleenmuovausta se minulta vaatii?
Mutta nyt. Ilmassa on muutoksen tuoksu. Pitkät perinteet ovat alkaneet rakoilla.
Kolme vuotta koiraherrallamme, tällä nuorimmaisella, meni ajatukseen totutteluun ja oman identiteetin uudelleenluomiseen. Ruska kysyi itseltään usein: "Olenko minä sellainen koira?". Rankan psykologisen ajatustyön ja ratkaisukeskeisen pelkoterapian ohella kävimme jokaisella lähilammen ympäri kulkevalla lenkillämme varovaisesti myös kahlailemassa ja juomassa itse lammella. Vesi kyseisessä lammessa on mukavan lämmintä. Tänä kesänä huomasin viimein Ruskan kahlailevan syvemmällä kuin aikaisemmin. Ajatustyö oli tuottanut tulosta. Koira ei enää pelännyt niin paljoa. Heittelin keppiä veteen ja keppihullu koira kävi aina uskollisesti hakemassa sen syvempää ja syvempää ja syvempää ja...hups!
Ei se ollutkaan niin kamalaa! Nyt Ruska hakee keppiä oikein mielellään syvältäkin vedestä. Ihanaa, olenkin aina halunnut uivan koiran! Vielä kun itse viitsisin mennä mukaan kepinmetsästykseen, voisimme aloittaa porukalla uuden harrastuksen: biitsillä zillailun. Millaistahan identiteetin uudelleenmuovausta se minulta vaatii?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti