Luonneasiaa

Minusta Ruskalla on harvinaisen upea luonne. Olen ehkä jäävi sitä arvioimaan, sillä koiran karvojen sokeuttamat silmäni eivät ehkä aina näe kaikkia pikkuvikoja, mitä koirastamme löytyy. Voin kuitenkin yrittää perustella mielipiteeni. Kerronpa, mitä päässäni liikkui silloin, kun teimme rotuvalintaa.

Aikaisemman koirakokemukseni johdosta olin ja olen edelleen mieltynyt tiettyihin piirteisiin, joita koirasta haen. Osaan myös kaihtaa joitain piirteitä, joiden tiedän aiheuttavan ainakin meidän porukassa ongelmia. Mielestäni koiran tulee olla älykäs, kiltti, itsepäinen, itsenäinen ja tottelevainen. Korvien pitää olla pystyt, mutta koiralla ei saa olla metsästysviettiä. Koiran täytyy tulla toimeen kaupungissa ja kerrostalossa, mutta olla kuitenkin ahkera ja liikunnallinen. Plussaa tulee siitä, jos koiraa voi pitää vapaana ja jos koira ei hauku turhia. Koon tulee olla pieni. Koiran pitää tulla toimeen ihmisten kanssa ja erilaisissa olosuhteissa ja ympäristöissä. Koiran tulee olla kaikin puolin reipas ja aina valmis innolla kaikkeen.

Oikeastaan alun perin olin ihastunut nimen omaan pemuihin (ehkä niiden syötävänsuloisen ulkonäön vuoksi), mutta hain kuitenkin tietynlaista luonnetta koiralta ja cardissa yhdistyi lopulta kaikki hakemani piirteet. Cardien rujompi ulkonäkö ei ihan alkuun miellyttänyt, mutta sitten tajusin, ettei koira voi mitään turkkinsa värille ja se luonne on kuitenkin lopulta se, minkä kanssa eletään. Toinen rotu, joka olisi sopinut pitkään vaatimuslistaani, olisi ollut samojedinkoira. Kyseinen rotu on kuitenkin vielä himpun verran vaativampi ja koin, että opiskelijaelämä ja samojedi eivät ihan mätsää.

Pientä persoonallisuutta pitää koirasta löytyä, siksi pidänkin itsepäisistä koirista, joilla on selvä oma tahto ja taito näyttää se. Koiran tulee kuitenkin totella ihmistä joka tilanteessa. Hyvä esimerkki tästä on Ruskan vahvat mielipiteet lenkin pituudesta. Vaikka lenkki olisi ollut kuinka pitkä tahansa, on se herran mielestä aina aivan liian lyhyt. Pienen hidastelun jälkeen koira heittäytyykin selälleen maahan siinä vaiheessa, kun sen mielestä ollaan vaarallisen lähellä kotipihaa. Se katsoo silmiin ja makaa maassa. Sillä on selkeä oma tahto ja se osaa näyttää sen.

Itsepäisyys ei koskaan johda ikäviin keskusteluihin, karkailuun tai rähinöihin. Se on vain pieni mauste muuten tottelevaisen koiran luonteessa - merkki älykkyydestä ja omasta tahdosta. Kerran näin koirapuistossa koiran, joka vartioi omaa kakkaansa. Omistaja yritti kerätä kakan pussiin, mutta koira murisi omistajalleen eikä päästänyt häntä kakan lähelle. Siinä käytiin pitkä sanallinen taistelu, jonka omistaja taisi kuitenkin lopulta voittaa. Mistä ihmeestä nämä koirat keksivätkään kaiken tällaisen?

Ruskan luonteen ainutlaatuisuus selvisi meille alkuaikoina nopeasti. Kerran koiruus makoili keittiön lattialla ja yhtäkkiä ihan muutaman sentin päähän sen kuonosta kaatui kiikkerä jakkara. Ruska ei reagoinut siihen mitenkään! Se ei edes päätään nostanut. Itse olisin siinä tilanteessa koirana pompannut pystyyn ja juossut sängyn alle piiloon, mutta ei tämä karvaherra. Ihmisenä toki pelästyin, kun tajusin millainen vahinko olisi voinut tapahtua. Kyllä kuonon muotoilu olisi mennyt uusiksi, jos jakkara olisi siihen osunut. Onneksi selvisimme säikähdyksellä, paitsi Ruska, joka ei edes säikähtänyt.

Koira, joka ei saa elinikäisiä traumoja tällaisesta tapahtumasta, on mielestäni kultakimpale.

Ainoa asia, joka meni Ruskan kohdalla hieman mönkään listassani, on koiran koko. Luulin, että cardit ovat pieniä koiria. Menin siihen samaan halpaan, kuin kaikki muutkin tottumattomat, jotka näkevät lyhytjalkaiset corgit vain pieninä lihavina koirina. Ruskasta varttui kuitenkin keskikokoinen lihaksikas cardiuros, joka painaa nyt aikuisena reilut kuusitoista kiloa ja joka hyppää kaikki se paino märkää koiranrakkautta täynnä syliimme kertomaan, miten kivaa on kun me olemme olemassa. Pieni synti muuten melkein täydellisessä koirassa.